On olemassa kolme eri
tilannetyyppiä, joissa jähmetyn täysin. Niistä jokaista edeltää ahdistus,
pahoinvointi, sydämentykytys, päänsärky ja nihkeät kädet. Itse tilanteessa
muutun aivan eri ihmiseksi: täysin tuntemattomista syistä toisinaan täriseväksi
puheripulista kärsiväksi hermoraunioksi ja toisinaan taas jähmeäksi pökkelöksi,
jonka aivot kulkevat monta junaa jäljessä puheesta ja hymyn aikaansaaminen
vaatii samoja ponnistuksia kuin sadan kilon painon nostaminen penkistä. Murhe ei lopu tilanteen päättymiseen, vaan
jatkuu asian vakavuudesta riippuen päiviä tai viikkoja kestävällä itsensä
syyttelyllä ja säälillä.
Esitelmien pitäminen,
työhaastattelut ja ensitreffit. Näistä jälkimmäisiä en ole luojan kiitos muutamaan
vuoteen joutunut kokemaan, ihan tarpeeksi monta kertaa tulikin seisoskeltua
kädet hikisinä ja mielessä puheenaiheiden loppumisen ehkäisemiseksi laadittu
sadanviidenkymmenen aiheen lista. Esitelmiltä olen opintojeni vähyyden ansiosta
välttynyt melko hyvin viimeisen vuoden aikana, mutta edessä häämöttävä
opinnäytetyön esitys on alkanut jo ilmestyä painajaisiini. Työhaastattelussa
olinkin sitten eilen.
Sain tietää haastattelusta jo
viikko sitten, joten olin ehtinyt valmistautua hyvin. Kyseessä oli melkoista
kielitaitoa vaativa matkailualan työpaikka, joten olin kirjoittanut
harjoitukseksi listan tärkeistä aiheeseen liittyvistä sanoista jokaisella
osaamallani kielellä. Viikon ajan tekstailin ruotsiksi ja saksaksi niitä
osaaville ja pälpätin kotona espanjaa ja venäjää poikaystävälleni. Haastattelun
olisi siis voinut kuvitella menevän hyvin.
MUTTA koska aivoillani on
uskomaton kyky jumiutua kaikkein pahiten juuri silloin kun niille olisi eniten
käyttöä, esiinnyin taas erittäin epäedukseni ja varmistin yhden jäätelökesän
lisää. Ensimmäistä kysymystä jännitin niin, että sain suustani vain epäselvää
englanninkielistä mongerrusta, vaikka englantini normaalitilanteissa on
jokseenkin kiitettävällä tasolla. Hienosti alkoi siis koko juttu, todennäköisesti luulevat etten osaa edes englantia. Saksasta, espanjasta ja venäjästä
mainittakoon sen verran, että vieressäni istuvat täydellisen venäjän ja italian
hallitsevat haastattelukandidaatit jättivät minut aika lailla varjoonsa. Voi niitä aikoja
kun töihin pääsyyn ei tarvittu muuta kuin englannin kielen taito, jos sitäkään!
Valivali ja ruikuti ruikuti, mutta
ärsyttää kun on oikeasti ihan hyvä ja osaava tyyppi ja tietäisi olevansa
melkoisen taitava työntekijä kun vaan sinne töihin asti pääsisi. Mutta jos
kerran haastattelussa antaa ensivaikutelman olemattomista sosiaalisista
kyvyistä ja erittäin kireästä ja hädin tuskin puhetaitoisesta persoonasta, niin
hyvä siinä sitten on alkaa selittää, että oikeasti olen kyllä ihan erilainen.
Onneksi voin lohduttautua edes
sillä, että jäätelönmyyjällä on parempi palkka. Kärsikööt siis kielinerot köyhyydessä,
jää mulle ainakin ilmainen jätski! :)
Haha :D Kuva täältä
Laura jos vielä pidät tätä blogia niin mulla on sulle haaste mun blogissa :)
VastaaPoista