torstai 13. helmikuuta 2014

Let me entertain you

Rakastan ystäviäni ja tekisin lähes mitä vain saadakseni heidät hymyilemään. Vuosien varrella olenkin mielestäni melko ansiokkaasti onnistunut heitä viihdyttämään, joskin useimmiten he nauravat asioille, joihin itse suhtaudun kovin vakavasti. Näin lähestyvän ystävänpäivän kunniaksi listasin oman ystäväpiirini klassiset aiheet, jotka saavat kullanmuruseni aina yhtä iloiksi (ja pilkallisiksi, mutta ei mennä siihen).

Baarimakuni (lue: Baarikärpänen)

Tämä kovin halveksittu Rautatientorin laidalla sijaitseva yökerhontapainen on suonut minulle lukemattomia ikimuistoisia iltoja, sangen mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia, julkkisbongauksia (BB-voittaja Teija, wooou!!), halin joulupukilta, ilmaisia drinkkilippuja, lasinsiruja jalkapohjiin, litroittain bisseä upouusien korkkareiden päälle, tequilan aikaansaamaa häpeäntunnetta, vappubileitä, pääsiäisbileitä, synttäribileitä, opiskelubileitä, järkyttävää draamaa, itkua ja hiustenrepimistä, englanninkielentaidot sekä muutamankin poikaystävän. Ei hullummin yhdeltä klähmäiseltä baarinmurjulta. Ja silti, BK saa ystäviltäni jatkuvasti osakseen armotonta dissausta. Minulta on jo aikaa sitten viety oikeudet osallistua päätöksentekoon siitä, mihin etkoilta lähdetään. Kun Kärpänen nousee esiin keskustelussa (ja jostain syystä tätä tapahtuu USEIN) on vastapuolen kanta tulvillaan pilkallista naurua ja epäuskoa. Tilanteeseen sopeutuneena olen kuitenkin päättänyt, että antaa ihmisten nauraa, sillä he eivät tiedä mitä menettävät. Ja vielä on koittavi päivä, jona te kaikki ihanaiseni joudutte vielä Baarikärpäseen kokoontumaan, nimittäin kaukaisuudessa siintävien hääjuhlieni jatkoille! Muahahaha!



Vaatetusasiat

Vihaan nenääni. Inhoan sitä erityisesti sivuprofiilista, sen suurta kokoa ja suoria kulmia. Olemme isonenäisen poikaystäväni kanssa tulleet siihen tulokseen, että meidän on ehkä parempi jättää nenägeeneillämme varustetut tulevat lapsemme tekemättä, ellemme sitten halua heidän pääsevän Guinnessin ennätyskirjaan. Siinä missä nenäni on epäonnistunut, ovat pitkät sääreni kuitenkin kompensoineet. Ja koska ne ovat lempiasiani koko tässä 170 senttisessä olemuksessani, olen kokenut täysin luonnolliseksi kulkea minihameissa ja shortseissa vuodenajasta riippumatta, lyhentää alunperin polviin ulottuva ylioppilasmekkoni jeesusteipillä siveettömiin mittoihin sekä järkyttää sukulaisiani huolestuttavan anteliailla näkymillä. Lukiolaiskavereideni silmiin on ikuisiksi ajoiksi painunut näky minusta -30 asteen pakkasessa, hyytävässä viimassa ja lumisateessa, tallustamassa juna-asemalta kouluun minishorteissa. Vaikka tällaisista tempauksista olenkin näin iän karttuessa luopunut, herättää vaatekaappini niukkalaatuinen sisältö edelleen  suurta huvittuneisuutta tuttavapiirissäni. Ja joku voisi viimeinkin tunnustaa, kuka on kirjoittanut tussilla vaatekaappini oveen "HOUSUT JALKAAN!"!!



Tapani liioitella

Valehtelen hyvin harvoin ja silloinkin vain äärimmäisessä hätätilanteessa. Kuitenkin, mielenkiintoista tarinaa tai sattumusta kertoessani, en millään malta olla lisäämättä muutamaa yksityiskohtaa, jotka OLISIVAT VOINEET tapahtua. Mielestäni teen kuuntelijallekin palveluksen, sillä hänhän se saa paremmat naurut! Usein käy myös niin, että tarinaan eläytyessäni ja sen tarpeeksi monta kertaa kerrottuani unohdan todellisen version ja alan itsekin uskoa tähän pieneen lisähöysteeseen. Ongelmia tulee vasta, kun selitän kertomuksiani sellaisten ihmisten läsnäollessa, jotka itse ovat olleet tilanteessa mukana. Sekä silloin, kun paasaan järkyttyneenä ystävilleni tuliaiseksi saamastani viiden litran viinapullosta ("siis en todellakaan jaksanu raahaa sitä pulloa tänne teille ku se on niin valtava, siis siin on varmaan viis litraa!") jonka he lopulta omin silmin nähdessään toteavat 70cl puteliksi. Myönnetään, lääkäriinkiin on joskus tullut jonotettua 15min sijasta kaksi tuntia, kamala ja tuskainen ruotsin tunti on kestänyt kahden tunnin sijaan kuusi ja kakun valmistaminen neljän tunnin sijaan kahdeksan tuntia. Mutta hei, Mäkkärissä olen sentään oikeasti odottanut deittiä saapuvaksi kahdeksan tuntia (tämä ei tosin ole niitä saavutuksia joista olisin erityisen ylpeä..).


Ruokatottumukseni

Vanhempieni ankarassa kurissa ja nuhteessa kasvaneena omaan mielestäni melkoisen hyvät käytöstavat. Siinä missä bussissa matkustavat mummot saavat muitta mutkitta penkkini, kuljettajat moikkaukseni ja lämpimän hymyni, voin vannoa ettei kukaan saa viimeistä suklaapalaani tai pasteijaani. Kylässä käydessä napsin armottomalla tarmolla ja nopeudella pöydän antimet suuhuni kunnes saan järkyttyneeltä vieressäistujalta kyynärpäällä kylkeen. Jos joku vieraanvarainen ystävä erehtyy laittamaan pähkinä- tai karkkikulhon eteeni, en tunne käsitettä "otanpa tästä yhden tai korkeintaan kaksi". Juhlissa kaivelen salmiakit namikulhoista ja toffeepalat suklaarasioista. Vaikka yritänkin tehdä tämän vaivihkaa, jään aina kiinni. Onneksi tähän asti kaikki ovat suhtautuneet asiaan huumorimielellä, mutta jonain kauniina päivänä saan todennäköisesti vielä haarukan kurkkuuni :D



Toivotanpa jo nyt etukäteen erittäin vaaleanpunaista ja suklaantäyteistä ystävänpäivää!!<3<333<3<33 puspus



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti