Tee se itse: rahattoman pariskunnan juhlapäivä

Meidän vuosipäivämme on ystävänpäivän aattona, mikä on mielestäni yhtä huonosti suunniteltu juttu kuin synttärit ennen joulua. Ymmärrän kyllä ihmisiä, joiden mielestä on typerää tehdä asioita vain, koska kalenteri niin sanoo. Jos kuitenkin elää parisuhteessa, jossa kukkia saa kerran vuodessa ja romanttiseksi illallispaikaksi luetaan yömäkki, ei muutama "pakollinen" hemmottelupäivä kuulosta yhtään hassummalta.

Tämänvuotinen tilanne on kuitenkin siinä mielessä heikko, etteivät kummankaan pankkitilit varsinaisesti pullistele omaisuudesta. Ne vähäisetkin pennoset on tarkoitus säästää tulevaa Lontoon reissua silmälläpitäen. Siispä toteutimme eilisen 2.vuotispäivämme opintotuen asettamissa rajoissa. Haaveissa oli kukat, kylpylä ja kulinaarinen illallinen. Toteutukseen upposi vajaa neljäkymppiä. Tehkää perässä!


6 x homemade burger 12e

Suklaafondue + ananas, bansku, mango, hunajameloni ja vaahtikset 11e

Kotikylpylä/kasvonaamiot ja jalkakylpy 7e

En ehkä kestä :'DDD

Ja kukissa säästää mukavasti kun pyytää äidin kylään edellisenä päivänä :D tuliaiskukkapuska käy vallan mainiosti ystävänpäivä- ym. rehuista.

Let me entertain you

Rakastan ystäviäni ja tekisin lähes mitä vain saadakseni heidät hymyilemään. Vuosien varrella olenkin mielestäni melko ansiokkaasti onnistunut heitä viihdyttämään, joskin useimmiten he nauravat asioille, joihin itse suhtaudun kovin vakavasti. Näin lähestyvän ystävänpäivän kunniaksi listasin oman ystäväpiirini klassiset aiheet, jotka saavat kullanmuruseni aina yhtä iloiksi (ja pilkallisiksi, mutta ei mennä siihen).

Baarimakuni (lue: Baarikärpänen)

Tämä kovin halveksittu Rautatientorin laidalla sijaitseva yökerhontapainen on suonut minulle lukemattomia ikimuistoisia iltoja, sangen mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia, julkkisbongauksia (BB-voittaja Teija, wooou!!), halin joulupukilta, ilmaisia drinkkilippuja, lasinsiruja jalkapohjiin, litroittain bisseä upouusien korkkareiden päälle, tequilan aikaansaamaa häpeäntunnetta, vappubileitä, pääsiäisbileitä, synttäribileitä, opiskelubileitä, järkyttävää draamaa, itkua ja hiustenrepimistä, englanninkielentaidot sekä muutamankin poikaystävän. Ei hullummin yhdeltä klähmäiseltä baarinmurjulta. Ja silti, BK saa ystäviltäni jatkuvasti osakseen armotonta dissausta. Minulta on jo aikaa sitten viety oikeudet osallistua päätöksentekoon siitä, mihin etkoilta lähdetään. Kun Kärpänen nousee esiin keskustelussa (ja jostain syystä tätä tapahtuu USEIN) on vastapuolen kanta tulvillaan pilkallista naurua ja epäuskoa. Tilanteeseen sopeutuneena olen kuitenkin päättänyt, että antaa ihmisten nauraa, sillä he eivät tiedä mitä menettävät. Ja vielä on koittavi päivä, jona te kaikki ihanaiseni joudutte vielä Baarikärpäseen kokoontumaan, nimittäin kaukaisuudessa siintävien hääjuhlieni jatkoille! Muahahaha!

Vaatetusasiat

Vihaan nenääni. Inhoan sitä erityisesti sivuprofiilista, sen suurta kokoa ja suoria kulmia. Olemme isonenäisen poikaystäväni kanssa tulleet siihen tulokseen, että meidän on ehkä parempi jättää nenägeeneillämme varustetut tulevat lapsemme tekemättä, ellemme sitten halua heidän pääsevän Guinnessin ennätyskirjaan. Siinä missä nenäni on epäonnistunut, ovat pitkät sääreni kuitenkin kompensoineet. Ja koska ne ovat lempiasiani koko tässä 170 senttisessä olemuksessani, olen kokenut täysin luonnolliseksi kulkea minihameissa ja shortseissa vuodenajasta riippumatta, lyhentää alunperin polviin ulottuva ylioppilasmekkoni jeesusteipillä siveettömiin mittoihin sekä järkyttää sukulaisiani huolestuttavan anteliailla näkymillä. Lukiolaiskavereideni silmiin on ikuisiksi ajoiksi painunut näky minusta -30 asteen pakkasessa, hyytävässä viimassa ja lumisateessa, tallustamassa juna-asemalta kouluun minishorteissa. Vaikka tällaisista tempauksista olenkin näin iän karttuessa luopunut, herättää vaatekaappini niukkalaatuinen sisältö edelleen  suurta huvittuneisuutta tuttavapiirissäni. Ja joku voisi viimeinkin tunnustaa, kuka on kirjoittanut tussilla vaatekaappini oveen "HOUSUT JALKAAN!"!!

Tapani liioitella

Valehtelen hyvin harvoin ja silloinkin vain äärimmäisessä hätätilanteessa. Kuitenkin, mielenkiintoista tarinaa tai sattumusta kertoessani, en millään malta olla lisäämättä muutamaa yksityiskohtaa, jotka OLISIVAT VOINEET tapahtua. Mielestäni teen kuuntelijallekin palveluksen, sillä hänhän se saa paremmat naurut! Usein käy myös niin, että tarinaan eläytyessäni ja sen tarpeeksi monta kertaa kerrottuani unohdan todellisen version ja alan itsekin uskoa tähän pieneen lisähöysteeseen. Ongelmia tulee vasta, kun selitän kertomuksiani sellaisten ihmisten läsnäollessa, jotka itse ovat olleet tilanteessa mukana. Sekä silloin, kun paasaan järkyttyneenä ystävilleni tuliaiseksi saamastani viiden litran viinapullosta ("siis en todellakaan jaksanu raahaa sitä pulloa tänne teille ku se on niin valtava, siis siin on varmaan viis litraa!") jonka he lopulta omin silmin nähdessään toteavat 70cl puteliksi. Myönnetään, lääkäriinkiin on joskus tullut jonotettua 15min sijasta kaksi tuntia, kamala ja tuskainen ruotsin tunti on kestänyt kahden tunnin sijaan kuusi ja kakun valmistaminen neljän tunnin sijaan kahdeksan tuntia. Mutta hei, Mäkkärissä olen sentään oikeasti odottanut deittiä saapuvaksi kahdeksan tuntia (tämä ei tosin ole niitä saavutuksia joista olisin erityisen ylpeä..).

Ruokatottumukseni

Vanhempieni ankarassa kurissa ja nuhteessa kasvaneena omaan mielestäni melkoisen hyvät käytöstavat. Siinä missä bussissa matkustavat mummot saavat muitta mutkitta penkkini, kuljettajat moikkaukseni ja lämpimän hymyni, voin vannoa ettei kukaan saa viimeistä suklaapalaani tai pasteijaani. Kylässä käydessä napsin armottomalla tarmolla ja nopeudella pöydän antimet suuhuni kunnes saan järkyttyneeltä vieressäistujalta kyynärpäällä kylkeen. Jos joku vieraanvarainen ystävä erehtyy laittamaan pähkinä- tai karkkikulhon eteeni, en tunne käsitettä "otanpa tästä yhden tai korkeintaan kaksi". Juhlissa kaivelen salmiakit namikulhoista ja toffeepalat suklaarasioista. Vaikka yritänkin tehdä tämän vaivihkaa, jään aina kiinni. Onneksi tähän asti kaikki ovat suhtautuneet asiaan huumorimielellä, mutta jonain kauniina päivänä saan todennäköisesti vielä haarukan kurkkuuni :D

Toivotanpa jo nyt etukäteen erittäin vaaleanpunaista ja suklaantäyteistä ystävänpäivää!!<3<333<3<33 puspus

Memet täältä ja täältä

Pitkän päivän ilta

Siis kuinka paljon voi päivässä saada aikaiseksi jos herää seitsemältä? Tähän nykyiseen laiskiaismaiseen työttömään ja lähes kouluttomaan elämäntyyliini nähden on täysin tavallista, että vielä kahdelta iltapäivällä on Hesari lukematta ja kylpytakki olalla. Kummasti se aurinko sitten pian jo laskeekin ja sittenhän voi hyvin mennä takaisin nukkumaan. Siksipä tänään, opinnäytetyöohjaajani pakottamana, pompahdin sängystä jo kello 7.20! Vartinhan siinä joutui puhaltelemaan pois aikaisen ylösnousemuksen aiheuttamia pahoja oloja ja ensimmäisen tunnin ajan oli fiilis kuin pahimmassa darrassa. MUTTA siitä selvittyäni olen keskustellut syvällisiä oponi kanssa, raahautunut salille, käynyt ruokakaupassa, siivonnut koko asunnonrähjän (äiti tulee huomenna käymään, iik!), tiskannut valtavan astiavuoren, kirjoittanut sähköposteja, maksellut laskuja, hoidellut liudan muita asioita, tehnyt halloum-salaattia, leiponut muffineja, tiskannut lisää, leiponut jauhelihakierteitä, vienyt roskat ja taas tiskannut. Ja mitä on kello: vasta kahdeksan illalla! Vielä tuntikausia hereilläoloaikaa jäljellä!

Yritin etsiä tähän hauskoja ja viattomia laiskiaiskuvia, mutta koska ihmisillä on paska ja kieroutunut huumorintaju, ovat asiasta täysin epätietoiset laiskiaisrukat joutuneet kamalien raiskausvitsien kohteeksi.

Ja jottei kenellekään jäisi kuvaa, että päiväni olisi sujunut liian hyvin, niin tässäpä todistusaineistoa jauheliha"kierteistä":

Ei taas ihan mennyt kuin Kinuskikissalla, mutta jos matemaattiset päättelykyvyt 400 jauhelihagramman erottamiseksi 300:sta grammasta ovat liian vähäiset, niin tässä tulos. Maku kuitenkin on herkullinen, eli jos tämä pökälemäinen tekele ei vienyt ruokahalua, niin äkkiä leipomaan! Resepti täällä.

Pervo laiskiaiskuva täältä.

Fail!

En tiedä oonko ainoa joka harrastaa tällaista, mutta kuvittelen biiseille musiikkivideoita pääni sisällä (kuulostaapa taas hyvältä :D). Kun jokin kappale lähtee soimaan niin mun aivot alkavat automaattisesti kehitellä siihen sopivaa videota. Tähän liittyen pakko mainita, että mulla on myös "kyky" kuvitella ihmiset joita en oo aiemmin nähnyt (siis vaikka laulajat, radiojuontajat tms.) mahdollisimman pieleen todellisuudesta. Näille molemmille häiriintyneille tavoille on yhteistä se, että järkytyn välillä suuresti kun saan lopulta käsiini kuvan siitä todellisesta versiosta. Viimeeksi näin kävi, kun joksikin Enrique Igleasiaksen ja Christiano Ronaldon välimuodoksi analysoimani Jamiroquai paljastuikin hieman erilaiseksi miekkoseksi.

                                                                  Lauran aivoissa:

In reality:

Nyt olen, jos mahdollista, järkyttynyt kuitenkin edellistäkin esimerkkiä suuremmin ja tämän kauhistumisen aiheuttaja on Miley Cyrus. Adore you -biisihän on aivan ihana, hidastempoisen siirappinen rakkauskappale. Ennen mun mieleen tuli aina sitä kuunnellessani jokin överisuloinen rakkaustarina jossa käppäillään käsi kädessä hiekkarannalla. No, eipä tule enää, sillä musiikkivideon oikea versio on taas kerran jotain ihan muuta.

Ja jos tässä ei ollut tarpeeksi, niin 

Se niistä yltiöromanttisista auringonlaskussa käpöstelevistä pariskunnista ja muista kuvatuotoksista joita rakkaat aivoni ovat taas minulle virheellisesti suoltaneet.

- Laura

Kuvat fanpop.com ja sodahead.com

Astetta häiriintyneempi sisustuspostaus

Heti ensimmäisen postauksen kirjoitettuani minuun iski aloittelevan bloggaajan kriisi. Mitä seuraavaksi? Toinen toistaan kieroutuneempia aiheitahan minulla riittäisi loputtomiin, mutta jotenkin tuntuu, että varsinkin näin alussa olisi järkevää edes hetkenaikaa ylläpitää kuvaa fiksusta ja normaalista bloggaajasta. Ja mikäpä sen neutraalimpaa kuin vanha kunnon sisustuspostaus!

Itsehän en kovin innoissani ole esittelemässä näitä ihanan opiskelija-asuntomme raikkaita muovimattoja tai naulauskiellon pakosta tyhjiä seiniä. Siispä päätin poimia kämpästämme muutaman oleellisen yksityiskohdan.

Siis kuinka onnelliseksi voi yksi huonekalu tehdä ihmisen? Ihan oikeasti. Toki edellinen valkoinen Ikean malliston halvin sohvakin palveli kovana ja kurttuisena itsenään oikein mallikkaasti monet vuodet, mutta on se vaan ihan eri fiilis löhöillä tällaisessa tyynyläjässä. Kerran divaaniosalle jalkani heittäneenä en edes ymmärrä, miksi tavallisia divaanittomia sohvia enää valmistetaan.

Sitten, kaiken tämän euforisen sohvahehkutuksen vastapainoksi, haluaisin esitellä asuntomme murheenkryynin:

Ah, meidän ihastuttava ruokapöydän tuolimme. Tämä penkinrotjake ei mielestäni ole koskaan mikään kaunotar ollutkaan, mutta nyt sen rumuus on alkanut kehittyä jo huolestuttaviin mittoihin. Ja ei, tuo reikä ei ilmestynyt tuoliin eilen eikä edes viime viikolla, vaan sen kanssa on jo eletty jo suunnilleen vuodenpäivät. Olen päättänyt, etten osta uutta ruokailuryhmää ennen kuin löydän omaa silmääni täydellisesti viehättävän yksilön. Valitettavasti alkaa pikkuhiljaa näyttää siltä, ettei sellaista ole olemassakaan. Siispä tällä tuolivanhuksessa saattaa olla edessä vielä monta onnellista eläkekuukautta meidän hoivissamme. Mutta ainakin vierailijat saavat nauraa ja tuolillaistujien pakaralihakset jännittyä, semmoista tasapainoilua tuossa reiässä venkoilu vaatii! Menee melkein kuntosalin korvikkeesta ;)

Viimeisenä haluisin esitellä uusimman ostokseni, joka todennäköisesti suurimman osan visuaalista silmää järkyttää. Mulla on joskus yläasteiässä ollut aivan mieletön pakkomielle pinkkeihin huonekaluihin ja yksityiskohtiin sisustuksessa. Kinusin vanhempiani hankkimaan edes kesämökille jotain pinkkiä, kun kaupunkikodissamme sellainen ei tullut kysymykseenkään. Lopulta sain tahtoni läpi ja mökkikeittiöön Ikean pinkin Lack-pöydän. Vielä tänäkään päivänä rakkaat vanhempani eivät pöydän ohi kulkiessaan malta olla hokematta, kuinka se onkin "niin hirvittävän ruma". Onneksi tulin sittemmin järkiini, mutta nyt muutama päivä sitten pitkästä aikaa iskin silmäni johonkin hyvin shokkipinkkiin Kodin1:n alennuslaareilla.

 

Ei, se ei ole pinkki muovinen joulukuusi, vaan leivostarjotin. En tiedä, kumpusiko muinainen pinkinhimo liian rajusti sisuksistani vai sokaisiko kolmen euron ale-hintalappu, mutta niin se vain tälläkin hetkellä nököttää keittiömme pöydällä. Kaduttaa ihan vain hieman. Onhan se nyt melkoinen piristysruiske kuitenkin! :D

- Laura

First things first

Elämäni ei aina ole mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan. Pienempänä uskoin vakaasti pystyväni pyrkimään vähintäänkin pääministeritasoisiin tehtäviin tai ainakin päätyväni rikkaisiin naimisiin. Vielä yläasteikäisenäkin näin ihanne-elämäni selkeänä vaihe vaiheelta: kuinka pääsisin Helsingin parhaaseen lukioon, tanssisin siellä wanhojen tanssit upeassa prinsessamekossa ja valmistuisin lopulta huippuarvosanoin. Lukiosta säntäisin suoraan sisään yliopistoon, helppo homma ja silleen. Erikoistuisin tietenkin matkailualalle, sillä rannalla on kiva makoilla ja hotellin aamupalapöydässä mukava istuskella. Jossain tässä välissä ajaisin vielä ajokortin ja kruisailisin pinkiksi maalaamallani Bemarilla pitkin Kaivopuiston rantoja..
 
Ja paskat. Olen nyt 22-vuotias eikä 16-vuotiaana aloittamalleni jäätelönmyyjän uralle näy loppua. Aivokapasiteettini riitti vain AMK:hon asti, joten valmistun tänä keväänä restonomiksi. Kiva juttu muuten, mutta  valitettavasti onnistuin hankkimaan itselleni parisen kuukautta sitten päähänpinttymän, jonka mukaan olen aivan väärällä alalla. Kiitos aivot, olisitteko voineet ymmärtää tämän pari vuotta aikaisemmin?? Ylioppilaskirjoituksissa suurin saavutukseni oli äidinkielestä siunaantunut E, joka sekin oli todennäköisesti selkäkivuissani nauttimani särkylääkepöllyn ansiota. Wanhat sentään toikkaroin läpi unelmieni limenvihreässä röyhelömekossa, joten jotain olen siis minäkin elämässäni saavuttanut :D Ajokortti jäi silti hankkimatta ja paikka tavoittelemastani lukiosta saamatta. Ja rikkaisiin naimisiin pääsystä sen verran, että seurustelen postinjakajan kanssa.
 
Blogin perustamisesta olen haaveillut jo vuosia, mutta tietenkin keksin ajoittaa sen juuri siihen aikaan, jolloin minun olisi suotavaa viettää jokainen hereilläolohetkeni opinnäytetyötäni kirjoittaen.
 
Kun mainitsin uudesta bloggaajanurastani poikaystävälleni, hän ihmetteli "eikö bloggaajat ole yleensä sellaisia vähän positiivisemmin asioihin suhtautuvia ihmisiä?". Ai mitä, miten niin positiivisemmin? :D
 
Kylläpäs onnistuin rustaamaan houkuttelevan mainospuheen blogilleni :D Näen jo silmissäni lukijamäärien nousevan kohisten.. Anyways, jos arkinen lifestyle-höttö, epäonniset elämänkäänteet ja oudot sattumukset kiinnostavat, tämä on oikea paikka. Toisinaan saattaa nähdä myös vaatteenriekaleita, hapuilevia leivontareseptejä ja turistiotoksia eri puolilta maailmaa. Tervetuloa!